Melkein puolet Etelä-Korean 50 miljoonasta ihmisestä asuu Soulissa. Minä taas asun Daejeonissa, joka on Soulista 150 kilometriä etelään. 1,5 miljoonan asukkaan kaupunki on profiloitunut Etelä-Korean tutkimus-hubiksi, jossa kohtaa suurten yritysten R&D-keskukset, valtion tutkimuslaitokset, yliopistot ja rahoittajat. Kuumimmat tutkimusteemat näkyvät täällä myös ihmisten arkipäivässä: aurinkopaneelein ja tuuligeneraattorein varustetut katulamput lisäävät uskoa kehitykseen.

Vähintään yhtä hyvin kuin Suomessa! Tutkimusmaailmassa ja yritysten kanssa kielimuuria ei ole. Korea on täynnä sitä samaa henkeä, johon törmää Japanissakin: insinöörityötä pidetään hyvin arvostettuna, uutisointi teknologialäpimurroista on jokapäiväistä ja ihmisille on kunnia-asia menestyä työssään. Suomi tuntuu olevan trendi korealaisten bloggaajien keskuudessa. Ilmastollisesti Korea on kuin päivitetty versio 2.0 Suomesta. Kesät ovat sopivan lämpimiä ja talvet leutoja.

Ihmettelen edelleenkin, etten kokenut varsinaista kulttuurishokkia. Suurimpana ongelmana on ollut ehkä korean kieli, jonka kanssa avuliaat työkaverit ovat onneksi auttaneet. Firmojen kanssa toimittaessa saa varautua siihen, että tutustutaan henkilökohtaisesti työajan ulkopuolella. Tämä voi toki olla rentouttavaakin, jos tykkää silloin tällöin nauttia korealaista perunaviinaa, ja uskoo karaokeen siirryttäessä teekkareiden vanhaan viisauteen ”Teekkari laulaa mieluummin kuin hyvin!”.

Työ ja vapaa-aika eivät ole toisistaan irrallaan. Työkaverit ovat monesti myös läheisiä perhetuttuja ja vapaa-aikaa ei varsinaisesti ole, jos haluaa pärjätä työssään. Korealaiset tekevätkin keskimääräisesti pisintä työviikkoa maailmassa. Lähimmät kollegani tekivät erikoisprojektia 3 kuukauden ajan 12 tuntia päivässä. Yksityisellä puolella tällainen on ihan normaalia päivästä toiseen.

Ehdottomasti ystävällisyys! Ei jäykkää kohteliaisuutta, vaan huumoria, huomioonottamista ja avuliaisuutta. Sitä tuntee olonsa melkein noloksi, kun kaikki haluavat auttaa sinua. Aamulla töihin tullessa mikään ei herätä paremmin, kuin vartiomiehen lippaanveto ja kuuluva ”Annyonghaseyo!”. Ei mitään erikoiskohtelua, vaan jokainen työntekijä toivotetaan tervetulleeksi työpaikalle. Kunnioitus ja ystävällisyys on yllättävän tarttuvaa ja se pitää mielen virkeänä.