- Minähän olen hirveä addikti, vastaa pitkänhuiskea Katri Lietsala.

Kysymys kuului, millainen Facebook-suhde hänellä mahtaa olla, ja tiivishän se on. Tosin se on kuulemma hyötykäyttöä kaikki tyynni.

35-vuotias Lietsala toimii luovana johtajana tamperelaisessa Gemilossa, joka kuvailee itseään sosiaalisen median ratkaisutaloksi. Firman nimi muodostuu kahdesta sanasta: Gem on englantia ja tarkoittaa helmeä, jalokiveä tai valttikorttia; ilo taas tarkoittaa, että työn tekemisen pitää olla mukavaa. Jos luovan johtajan ilmeisiin on uskominen, niin kyllähän se kivaa onkin.

Mutta tämä Facebook. Naamakirja on yksi Lietsalan lempimedioista.

- Kulutan hirveästi aikaa Facebookissa, lähinnä työn puolesta, kun meillä on siellä niin paljon omia sovelluksia. Tunnistan ja tunnustan riippuvuuden, mutta siitä on paljon hyötyä myös asiakkaalle. Kun olen kaksi päivää ollut poissa netistä, tuntuu, että on pudonnut ihan täysin menosta.

Tuleeko siitä kotona sanomista, kun...

- Tulee! Onneksi minua myös ymmärretään, mutta se on tietysti tiukka paikka, kun on pienet lapset. Käytännössä netissä oleminen on pois television katselusta. Olenkin miettinyt, pitäisikö irtisanoa tv-lupa, kun en enää katso televisiota.

Lietsalan viisivuotias tytärkin pelasi eräänä päivänä PlayStationilla Mini Ninjoja, kunnes äiti kysyi, pitäisikö katsoa Pikku Kakkosta, kun kello oli jo sen verran. Vastaukseksi tuli, että ”ei, kun se on niin tylsää”.

Eikä äitikään tv:n tuijotusta kovin aktivoivana harrastuksena pidä.

- Televisiota katsellessa ei tule onnistumisen kokemuksia, Lietsala pohtii.

Televisio on muuallakin out. Katri Lietsala kertoo esimerkin Turvatekniikan keskuksesta, joka siirtää ilotulitekampanjansa televisiosta Facebookiin, Twitteriin ja YouTubeen – sinne missä ihmiset mieluusti liikkuvat. Gemilo häärää samoilla sosiaalisilla apajilla satojen miljoonien ihmisten kanssa.

- Netin käyttäjinä me ihmiset olemme parvia, jotka valitsevat jonkun tietyn pesän, koska tykkäämme olla pesässä. Tällä hetkellä se pesä on monelle suomalaisellekin Facebook. Jos ei saada väkeä pesästä pois, pitää mennä sinne itse, Lietsala kuvailee.

Verkkomaailmassa hän alkoi itse liikkua oikeastaan vasta Tampereen yliopistossa, minne hän pääsi opiskelemaan tiedotusoppia vuonna 1994. Päästessään yliopiston mikroluokkaan, Lietsala innostui: ”Vau, nyt pääsee nettiin!”

- Halusin pienestä asti toimittajaksi. Tein joskus 10-vuotiaana Serkku Sanomia, ja tein ne kaksi kappaletta käsin kopioimalla. Se on toista nykyään, kun 6-vuotias poikani haluaa pistää blogin pystyyn, ja se on ihan kypsä, kun en ole vielä laittanut sille WordPressiä, Lietsala nauraa.

Lietsalan yliopisto-opinnot olivat kasassa neljässä vuodessa, joista viimeisenä hän oli puoli vuotta vaihdossa Budapestissa ja viimeisteli gradunsa. Sivutöinään hän tuuraili tekstiviesti- ja radiouutisten tekijänä. Sopivaa vakituista työpaikkaa ei näkynyt, joten hän päätti mennä yliopiston täydennyskoulutuskeskukseen. Tavoitteena oli opiskella, miten verkkopalveluja tehdään.

- Minusta oli tulossa multimediasuunnittelija! Silloin multimedia oli kova juttu.

Kotisivujen tekemiseen Lietsala oli tutustunut jo Oriveden opistossa ennen yliopistovuosia. 1990-luvun alussa ihasteltiin HTML-kieltä, ja Lietsala sai itsekin lisättyä sivuilleen juoksevan animaatiokoiran. Taustakuvana taisi olla taivaansininen uima-altaanpohja.

- Tällaiselle ei-koodarille oli hienoa, että sen kaiken osasi tehdä itse.

Multimediasuunnittelijaa Lietsalasta ei saatu, mutta hän huomasi, että konseptien suunnitteleminen oli hienoa hommaa.

- Osaan keksiä ratkaisuja, miten jonkun asian pitäisi toimia. Mitä pitää liikkua ja tapahtua, että ruudulla näkyy jotakin kiehtovaa.

Sittemmin Lietsala työskenteli Tampereen teknologiakeskuksessa. Sieltä hän hyppäsi Media Tampereen palkkalistoille hoitamaan digitaalisen median kehityshankkeita. Kesken kaiken eteen tuli MindTrek, Tampereella järjestettävä internetiin ja verkkopalveluihin keskittyvä tapahtuma, jonka toiminnanjohtaja Lietsala oli tovin. Samalla hän veti Media Tampereen isoja hankkeita. Työtunteja kertyi.

Kun Media Tampere fuusioitui Professian kanssa, kehityspäällikön tehtävät muuttuivat. Sitten Lietsalalle tarjottiin paikkaa Tampereen yliopistolta.

- Minua pyydettiin valmistelemaan Tekes-hanketta, kun oli tällainen juttu kuin sosiaalinen media. Ajattelin, etten tee mitään konsultointia, vaan perustan oman firman. Johtaja Jarmo

Viteli oli kuitenkin sitkeä ja sai minut kokoamaan PARTECO-hanketta.

- Tutkimushankkeen alussa käytimme viikkoja siihen, voimmeko puhua sosiaalisesta mediasta. Nyt Kotimaisten kielten tutkimuskeskus meni antamaan ohjeistuksen, että pitäisi puhua vain yhteisöllisestä mediasta, mutta se on täysin väärin!

Lietsalan mukaan sosiaalinen media on täynnä työkaluja ja alustoja, joissa voi kyllä olla sosiaalisia verkostoja, mutteivät ne ole lähimainkaan yhteisöjä.

- Esimerkiksi Facebook ei ole yksi iso yhteisö sellaisenaan. Huvittavaa on myös, että Kotus mainitsee Facebookille suomennoksen Naamakirja. Milloin yritysten nimiä on alettu kääntää omalle kielelle?

Hankkeen jälkeen Lietsalan oli helppo perustaa sosiaalisen median ratkaisutalo Gemilo yhdessä Tomi Terentjeffin kanssa. Lietsala pääsi vihdoin kokeilemaan käytännössä kaikkea, mitä oli hankkeessa tutkinut.

- Olen yhteiskuntatieteilijä, humanisti, enkä pärjäisi ilman teekkareita. Tampereen teknisen yliopiston kasvattina Tomi on tuntenut oikeita ihmisiä ja osannut rekrytoida taitavaa väkeä hommiin.

Kaikki alkoi Gemilossa maailman ensimmäisestä sosiaaliseen mediaan perustuvasta joulukalenterista. Sillä yritys halusi tehdä itseään tunnetuksi – kun eivät kehdanneet lähettää vanhanaikaisia e-kortteja. Lopulta koko syksy meni kalenterintekohässäkkään, eikä Gemilo koskaan ehtinyt tehdä omaa kalenteria. Sen aika meni muiden organisaatioiden joulukalentereihin. Tänä jouluna sosiaalisen median joulukalenteri 24days tulee Facebookiin kaiken kansan saataville.

Gemilon asiakkaat ovat Oulusta, Kemistä, Turusta ja Helsingistä, mutta Pirkanmaalta asiakassuhteita ei ole tamperelaisyritykselle siunaantunut. Vielä.

- Se on toki hassua, ettei niitä ole, Lietsala sanoo toimistossa, joka sijaitsee kyllä mainioiden liikenneyhteyksien äärellä, aivan Tampereen rautatieaseman kyljessä.

Gemilo harkitsee toimipisteitä muuallekin kuin Tampereelle, jopa ulkomaille asti, mutta niistä ei vielä voi puhua, koska tilanne on avoin. Etenkin Piilaaksossa pääomasijoittajia ja yksityistä rahoitusta on enemmän tarjolla kuin Suomessa. Lietsala huomauttaakin, että Suomi tuntuu joskus olevan vain konsulttien virallinen aarreaitta.

- Julkista rahoitusta saa selvityksiin ja kartoituksiin, ei tekemiseen, ja se on ongelma. Pitää olla melkein valmis tuote, että voi saada rahaa. Amerikkalainen tapa on, että tee ensin tällä rahalla ja katsotaan sitten, mitä tuli. Suomessa samalla summalla tulee markkina-analyysia, sitten pohjustetaan vähän lisää, ja siinä välissä joku toinen on jo toteuttanut sen, mikä oli tekeillä.

Maailma on muuttunut valtavasti. Lietsala sanoo, ettei kaipaa menneitä takaisin. Lankapuhelin vaihtui kännykkään ja hyvä niin.

- Kuukauden Interrail-reissulla meitä oli neljä tyttöä joskus aikojen alussa. Jokainen soitti yhden puhelun puhelinkopista viikon välein jonkun vanhemmille, että olemme elossa. Nykyään lähetetään tekstiviestejä vaikka tunnin välein tai mennään nettikahvilaan, mietiskelee Lietsala.

Hän ei ole Commodore-kasvatti, vaikka voisi olla. Hänellä oli kuulemma videopeli – ”kammottava, musta pöytälaatikko” – missä sai ampua sorsia. Kohokohta oli, kun mummolareissulla pääsi serkkujen luo pelaamaan Pac-Mania.

- Yläasteen seiskalla muistan tehneeni päätöksen, kun isä sanoi, että tuo on tulevaisuuden ala. Silloin valitsin konekirjoittamisen sijasta atk-tunnit. Niillä tunneilla sain ensimmäisen syvän aivopesun. Tehtiin randomina rivejä, että saa ruudun täyteen Katri Katri Katri Katri. Niillä tiedoilla ei ole tehnyt mitään, mutta silloin oppi, ettei se kone siihen hajoa, Lietsala muistelee.

Lietsalan viisas isä on ammatiltaan eläintentäyttäjä, äiti laborantti. Isän voi löytää jopa Facebookista.

Lapsuudenkoti oli vanhassa kyläkoulussa, ja olohuoneen virkaa toimitti luokkahuone. Yrittäjyyttä lähipiirissä riitti, joten kenties siksi hänkin on valinnut työnantajan roolin. Mutta nörttinuorta Lietsalan Katrista ei saa tekemälläkään: hän keskittyi silloin lentopalloon. Lietsala iski ja torjui myöhemmin jopa naisten kakkossarjassa, kunnes työ alkoi viedä niin paljon energiaa, ettei hän ehtinyt enää treeneihin.

- Lentopalloa ei voi pelata väsyneenä. Siinä lajissa pitää olla älliä ja koko ajan täysillä mukana.

Lietsala on julkaissut kirjan, rakentanut diplomi-insinööri-miehensä kanssa nelihenkisen perheen ja perustanut yrityksen. Unelmia on silti jäljellä.

- Haluaisin nähdä Gemilon kasvavan, kirjoittaa uuden kirjan ja väitellä tohtoriksi.