(Future Block toukokuussa 2008)

Vappuna 2008 ei tarvitse vetää farkkuja haalarin alle. Mantaa lakitettaessa sää on kesäisen lämmin, vaikka pilvet roikkuvatkin harmittavasti auringon edessä. Eikä haittaa, jos riennot venyvät seuraavan aamun puolelle tai pidemmällekin: kevään kurssit ovat takana, viimeisiin tentteihin vielä aikaa ja useimpien kesätyöt alkavat vasta kuun puolivälissä. Kuohuviiniin ja foliopalloihin onkin helppo törsätä rahaa, kun tietää opintotukeen tottuneen tilin kohta pullistelevan kesäansioista.

Työsopimus taskussa vappua juhlii myös 26-vuotias Suvi, lopputyötä ja paria kurssia vaille valmis rakennetekniikan diplomi-insinööri. Onnistunut työpaikanvaihto, uusi koti ja yhteenmuutto poikaystävän kanssa tuovat kevään rintaan ja auringon mieleen: mikään ei tunnu enää estävän nopeaa valmistumista unelma-alalle ja pääsemistä kiinni vakituisen leipätyön syrjään.

Lähes koko opiskeluaikansa Suvi on tehnyt töitä raksalla putkenlaskijana ja johtavan mestarin apulaisena, mutta nyt hän on vihdoin saanut oikean näytönpaikan – oman projektin, jonka sekä suunnittelusta että valvonnasta vastaa hän yksin. Isompiin saappaisiin astuminen vaati siirtymisen kunnalliselta puolelta yksityisen palvelukseen, mikä vähän jännittää vakituisen osa-aikapaikkansa jättänyttä teekkaria. Työhaastattelussa oltiin kuitenkin jo puolittain luvattu jatkaa sopimusta kesäkauden jälkeen diplomityön merkeissä.

Usko omaan valintaan on ollut välillä koetuksella kiukuttavan tytöttelyn ja paikoillaanjunnaamisen takia, mutta nyt Suvi tietää varmasti olevansa oikeassa ammatissa. Onhan koko rakennusalan profiilia nostettu viime vuosina useilla viestintäprojekteilla, ja yleinen mielikuva likaisesta kuramonttuduunista onnistuttu puhdistamaan todellisuutta paremmin vastaavaksi. Palkat ovat paremmat kuin monella muulla tekniikan alalla, eikä harjoittelu- tai kesätyöpaikkoja ole koskaan joutunut kaivamaan kiven alta. Tulevanakin suvena opiskelukavereista jokainen halukas paiskii oman alan hommia.

Siispä tästä vapusta on otettava kaikki irti. Vuoden päästä Suvi uhoaa säilövänsä ryvettyneet opiskelijahaalarinsa naftaliiniin ja esiintyvänsä Ullanlinnanmäellä korkokengissä. Aikuisena, valmistuneena.

Otetaan sille!

(Rakennuslehti 14.8.2008)

Kosteanviileä kesä tyhjentää kaupungit lomalaisista, mutta Suvi paahtaa innoissaan pitkää päivää työmaalla ja konttorissa. Työtehtävät ovat kaikkea sitä, mitä haastattelussa luvattiinkin: haasteita, vastuuta ja ongelmanratkaisua riittää. Vaikeinta on malttaa pitää näppinsä poissa muiden asiantuntijoiden tonteilta, sillä toimitilaprojekti on kokonaisuudessaan niin mielenkiintoinen ettei Suvi tahtoisi jäädä mistään ulkopuoliseksi. Tällaistahan voisi tehdä vaikka loppuelämänsä, hän hoksaa.

Työpäivän jälkeen mennään joskus kollegoiden kanssa yksille – ja puhutaan töistä. Vielä niitä riittää, mutta 90-luvun alun laman kokeneet vanhemmat mestarit maalailevat horisonttiin jo tummia sävyjä. Koko rakennusala on ylikuumentunut, aivan kuin kylpyläbisnes aikoinaan, he tuomitsevat. Järjettömät määrät julkisia ja yksityisiä varoja palaa suureellisiin kauppakeskushankkeisiin, vaikka pääkaupunkiseudulla asunnot loppuvat kesken. Pitäisi palata perusasioiden äärelle, kysyä ihmisten todellisia tarpeita.

Konkarit kumoavat tuoppinsa loppuun ja lähtevät koteihinsa kehäteiden ulkopuolelle. Suvi käy vielä toimistolla hakemassa papereita kotiin ja käyttää niiden lukemiseen koko viikonlopun. Jossain takaraivossa nakuttaa pieni ajatus siitä, että jos hän hoitaa työnsä erinomaisesti ja osoittaa kiinnostusta työnantajan muihinkin projekteihin, on jatkopaikka varmemmalla pohjalla.

Elokuun lopussa rakennusalan hiipuminen alkaa ujuttautua Suvinkin työmaalle. Ensin karsitaan materiaaleista kaikki ylimääräinen pois, sitten vähennetään työkoneita. Tulosvaroituksensa antavat vuorollaan kaikki suuret rakennustarvikefirmat ja koneenvuokraajat, Ramirent ja Uponor kärjessä. Harvat viivan yläpuolella pysyneetkin laskettelevat pörssissä kohti kaakkoa: huhumylly on alkanut jauhaa jo kuluttajien keskuudessa.

Esimies ei koskaan vastaa sähköpostiin, jossa Suvi kyselee jatkopestiä syksyksi. Viimeisellä työviikolla esitettyyn suoraan kysymykseen tulee kaarteleva vastaus: katsotaan, selvitellään, mietitään. Läksiäisissä ropisee kehuja oma-aloitteisuudesta, projektinhallintakyvyistä ja rennosta asenteesta (Rempsee likka!), mutta kutsua edes vakituisia työntekijöitä sijaistamaan ei esitetä. Koko osastolla työtään saa jatkaa vain yksi yhdestätoista kesäharjoittelijasta, hänkin huonoilla ehdoilla ja pienellä tuntimäärällä. Diplomityötään Suvi ei viitsi edes ottaa puheeksi.

Rakennusalan yt-neuvottelut, lomautukset ja irtisanomiset muuttuvat hiljaisista päätöksistä isoksi rytinäksi. Konkurssit lisääntyvät, tulosvaroitukset vakavoituvat, avoimien työpaikkojen määrä laskee alle kolmannekseen vuoden takaisesta. Vanhasen hallituskin puuttuu vihdoin peliin ja esittää lisärahoitusta rakentamisen elvyttämiseksi.

Yhä syvenevää lamaa rummutetaan joka tuutista ja Suvia ärsyttää. Televisio ja lehdet jäävät kirkkaasti kakkosiksi verrattuna hyvää tarkoittaviin sukulaisiin ja tuttuihin: aina aiheen päästyä pääotsikoihin – siis usein! – pirisee Suvin puhelin ja soittajan huolet vuotavat luurista korvaan. Kuinka sinä nyt pärjäät, tarvitsetko lainaa, eikö niitä töitä todellakaan ole, pitäisikö vaihtaa olla, sairaanhoitajaksi vaikka...

Edellinen työnantaja tarjoaa kysyttäessä aiempaa vaatimattomampia hommia, mutta asuntovelkainen Suvi ei nyrpistä niille nenäänsä. Onneksi poikaystävä on ehtinyt valmistua kesän aikana ja pystyy kustantamaan lainanlyhennykset konsultinpalkastaan. Puolittainen siivelläeläminen vaivaa Suvia jatkuvasti: hän etsii keikkatöitä yksityiseltä puolelta ja pyytää pomoltaan lisätunteja. Koulussakaan hän ei enää viihdy, kun pakolliset kurssit alkavat olla rekisterissä.

Marraskuun puolivälissä kirkastuu hetkeksi, kun Suville tarjotaan rakennusmestarin sairaslomasijaisuutta kahdeksi kuukaudeksi. Se tarkoittaa sadan kilometrin edestakaista työmatkaa ja muun elämän kuihtumista minimiin, mutta myös paluuta rakkaaseen työmaakoppiin, mahtavaan porukkaan sekä tuntumaa tekemiseen. Ja rahaa.

Pätkän loputtua turhautumisen rinnalle astuu ahdistus. Velat sekä poikaystävälle että pankille painavat, eikä lopputyöpaikkaa tipu aktiivisesta hakemisesta huolimatta. Helmikuussa tiuhaan soitteleva äitikin rauhoittuu, kun Rakennusteollisuus ja Toimihenkilöunioni solmivat sopimuksen, jolla alan kesätöitä taataan toimihenkilötehtävissä. Samankaltainen sopimus on jo aiemmin allekirjoitettu Rakennusliiton kanssa työntekijätasolla.

Suvia sopimukset eivät auta. Niiden nojalla töitä tarjotaan vain sellaisille, joiden tutkintoon kuuluu pakollinen harjoittelu ja neljä kesää työmailla huhkinut teekkari on jo omansa kuitannut. Sijaisuuspätkän jälkeen työkeikkojakin on tipahdellut vain satunnaisesti, muutama kuukaudessa. Eräänä epätoivoisena hetkenä Suvi naputtelee jo työhakemuksen koulunkäyntiavustajaksi, mutta jättää kuitenkin klikkaamatta lähetä-nappia.

Vappua 2009 Suvi oli lähimpien opiskelukavereidensa kanssa suunnitellut viettävänsä diplomi-insinöörinä, vaalea poplari yllään ja vihreä parsa haarukassa. Aikuisesti.

Toisin kävi. Lopputyö on edelleen tekemättä, korkokengät ostamatta ja haalari arkistoimatta.

Suville lama tuli pyytämättä, mutta ei yllätyksenä. Rakennusalan opinnoissa on jatkuvasti paukutettu alan syklisyyttä ja nostettu esimerkkejä viidentoista vuoden takaa: ensin kaahataan tuhatta ja sataa, sitten loppuu bensa. Valtavat työmaat peitellään pressujen alle, kun rahat loppuvat. Pienemmät projektit jäävät kokonaan aloittamatta. Työntekijöistä leivotaan siivoojia ja huoltomiehiä, johtajat vaihtavat alaa.

Uutta etsimään on lähtenyt myös Suvi: korkeakoulun uraneuvojan kannustamana hän on aloittanut tietotekniikan opiskelun. Kasvattamalla mallinnustaitojaan hän uskoo lisäävänsä myös omaa arvoaan työmarkkinoilla. Ja uudenlainen vinkkeli tuttuun aiheeseen on juuri sitä, mitä Suvi on kaivannutkin: entistä monipuolisempaa osaamista ja ”toisten tonteille” astumista.

Jollei vakituista työpaikkaa irtoa syksyyn mennessä, on hän päättänyt lukea johtamisen sivuaineopinnot ja kauppakorkeakoulun kursseja. Omaan itseen osunut taantuma on saanut Suvin pohtimaan alan tulevaisuutta tosissaan ja oivaltamaan, ettei hän halua katsella sen alamäkeä vierestä, tahdottomana pelinappulana. Entinen haave projektipäällikköydestä alkaa pikkuhiljaa muuttua ison yrityksen kehittämis- tai johtotehtäviksi. Ammattiyhdistyspuolikin kiinnostaa, ja sitä kautta politiikkaan vaikuttaminen.

Huhti-toukokuun vaihteessa kesä tulee Suomeen ja puistopiknikillä pärjäisi vaikka ilman housuja. Haalaria Suvi ei aio kuitenkaan vappuvaatteekseen valita. Entistä työasua kun voisi tulla liian kova ikävä.