Parempi kaupunki kiinalaisille
Arkkitehtiopiskelija Felix Laitinen oli yksi sadasta, joka suunnitteli paviljonkirakennuksen välittämään suomalaisuutta miljoonille maailmannäyttelykävijöille Shanghaihin vuodeksi 2010. Yksi näistä pitkään aherretuista töistä lähtee Kiinaan kertomaan, millaista osaamista lähiöiden Suomella on tarjota kaupungistuvalle maailmalle.
On toukokuu 2008. Kilpailu Suomen maailmannäyttelypaviljongin suunnittelemiseksi on juuri julistettu.
Arkkitehtitoimistoissa ja työhuoneissa ympäri Suomen käy kuhina. Myös viittä vaille valmis arkkitehti Felix Laitinen päättää osallistua.
Aikaa uurastukselle on koko kesä. Syksyllä sitten selviää, kenen työstä aletaan jalostaa Suomen seuraavaa käyntikorttia maailmalle.
Felixin kesä kuluu paviljonkisuunnitelman parissa. Onneksi kilpailu sattuu sellaiseen saumaan, ettei muita työtehtäviä tarvitse tehdä samanaikaisesti. Felix panostaa kilpailuun täysipäiväisesti.
Osallistuminen on aina vähän uhkapeliä, sillä rahaa tulee vain voittajille. On tähän kuitenkin osallistuttava: maailmannäyttelypaviljongin suunnittelukilpailu on aika uniikki ja harvoin tapahtuva tilaisuus.
Haasteita riittää, sillä kilpailuohjelman mukaan Suomen paviljongin tulisi olla ”kaikkiin aisteihin vetoava kokemus ja korostaa hyvää elämää hyvän kaupungin lähtökohtana”.
Shanghaissa vuonna 2010 pidettävän maailmannäyttelyn avainteemana on ”Better City, Better Life” eli parempi kaupunki, parempi elämä, jonka jälkimmäiseen osaan Suomen delegaatio aikoo pureutua.
Lisähaasteita ovat maailmannäyttelykaupungin suuri mittakaava, kuuma ja kostea ilmasto sekä odotettavissa olevat suuret kävijämäärät. Suomen paviljongin pitäisi edustaa kestävän rakentamisen periaatteita ja samalla olla siirrettävissä muualle maailmannäyttelyn päätyttyä.
FELIXIN TYÖPROSESSI alkaa idean miettimisellä. Sen jälkeen edessä on sen sovittaminen tilaohjelmaan. Viimeistelyllekin jää vielä aikaa ennen palautuspäivää. Eihän työtä liian aikaisin kannata palauttaa kun esitystekniikkaa voi viilata viimeiseen saakka.
Elokuun 18. päivä koittaa kuitenkin pian.
Perspektiivinäkymien tulostuksessa on teknisiä ongelmia, mutta kokonaisuutena Felix on tyytyväinen työnsä lopputulokseen. Ajatuksena oli täyttää koko tontti ”mielekkäällä jutulla”, eikä niinkään rakentaa vain paviljonkia.
Felix kertoo tavoitelleensa ”rauhallisempaa suomalaista tunnelmaa” verrattuna muiden maiden oletettuihin ehdotuksiin. Ja tilaa, jota ei käsitä vain yhdestä paikasta vaan vasta siinä liikkuessa. Felixistä on tärkeää, että sisä- ja ulkotila lomittuvat toisiinsa.
Työn palautus onnistuu – niin kuin yli sadan muunkin ehdotuksen.
Ehdotukset ovat nähtävillä internetissä pian palautuspäivän jälkeen. Felixin mielestä niissä on nähtävissä muutama pääteema ja hänellä itselläänkin on niistä muutama suosikki voittajaksi.
– Hyville ehdotuksille häviää mielellään, Felix toteaa.
LOKAKUUN KUUDES päivä valkenee kuulaana Helsingin yllä. Mustiin pukeutunut massa liikehtii kohti Yliopistonkatu viittä. Kyseessä ei kuitenkaan ole hautajaissaatto, vaan arkkitehtikansan jo stereotyyppiseksi muodostunut pukeutumiskoodi. Mustia kauluspaitoja näkyy joka puolella.
Rakennuksen ensimmäisen kerroksen tiloihin on pystytetty näyttely kaikista arkkitehtikilpailuun osallistuneista töistä.
Palkittavat työt on pystytetty omaksi ryhmäkseen taidemaalarin telineisiin, ikään kuin korostamaan näiden töiden rakennustaiteellista asemaa. Yleisenä pyrkimyksenä on nähtävissä veistosmaisen kappaleen muovaaminen.
Monessa työssä lähtökohtana on ollut pelkistetty laatikko, jota on koverrettu tai muokattu.
Palkintojenjakoseremoniassa Suomen teema näkyy ja kuuluu. Suomen valmistelutiimin pomo, pääkomissaari Pertti Huitu hymistelee tyytyväisenoloisena kilpailun satoa. Ja on vakuuttunut siitä, että Suomella todella on jotakin annettavaa näyttelylle – ja maailmalle.
VIHDOIN JAETAAN palkinnot.
Mitä ihmettä? Ensimmäinen ja kolmas palkinto menivät samaan toimistoon! Onko tämä nyt sitten reilua? Ratkaisiko raha tämänkin kilpailun, heillä oli ehkä paras visualisointi ja eniten resursseja käytettävissä.
Voittajatyö ei olekaan laatikkomainen, kuten moni muu. Kirnu-nimisessä ehdotuksessa on nähtävissä pyöreämuotoista veistoksellisuutta: ikään kuin puolikkaasta kanamunasta olisi poistettu keltuainen.
Hyviä ideoita on muillakin, mutta toteutus ei ehkä ole niin raflaava.
Palkinnot menivät enimmäkseen ammattilaisfirmoihin. Joukossa on vain yksi pääosin opiskelijoista koostuva ryhmä.
Arkkitehtityöhuone TEHAS sai 5000 euron kunniapalkinnon, jota pojat tulivat tyytyväisinä Oulusta asti vastaanottamaan. Tärkeintä opiskelijalle on siis osallistua, ja voihan se voittokin joskus osua omalle kohdalle.
Mutta onko suomalainen rakennusosaaminen yleisesti ottaen niin korkealla tasolla, että meillä todella on jotain annettavaa kaupungistuvalle maailmalle? Maailmannäyttelyssä on nimittäin mahdollisuus esitellä paljon muutakin osaamista kuin mitä paviljonkirakennukseen mahtuu.
No, aina ei siltä tunnu, kun seuraa kissanhännänvetoa nurmijärveläisen ja ydinkaupunkilaisen asumismuodon välillä. Varsinkin, kun samaan aikaan huomattava osa Suomen kaupunkilaisista asuu 1970-luvulla rakennetuissa betonilähiöissä.
Päätimme kysyä asiaa TTY:n arkkitehtuurin historian professori Tore Tallqvistilta. Hänen mielestään Suomen arkkitehtuurin kultakausi oli 1920–1965 ja sitä seuraavat 45 vuotta ovat enemmän tai vähemmän olleet rakennusteollisuuden ylivallan aikaa.
– Meidän tulisi ammentaa kokemuksia tuosta ensimmäisestä 45 vuoden ajanjaksosta. Ilman aikakausien kytkentää suomalaisella rakennusosaamisella on tulevaisuudessa varsin vähän annettavaa, Tallqvist väittää.
Tallqvistin mielestä arkkitehtien ja päättäjien tavoitteet lähenisivät, jos Suomen arkkitehtuurin lähihistoriasta ja sen viime vuosisadan saavutuksista tiedettäisiin laajemmin.
PALKINTOJENJAKOTILAISUUS on päättymäisillään. Voittajat on ahdettu kukitettaviksi pieneen nurkkaan. Laseja kilistellään. Sali tyhjenee kuitenkin nopeasti, kun kilpailijat ja muu yleisö lähtevät tutustumaan toistensa töihin viereisen huoneen näyttelyyn.
Arkkitehti Tuomas Toivonen tutkii voittajatyötä lähietäisyydeltä. Toivonen on itsekin osallistunut kilpailuun, ja hänen Puutarhassa-niminen työnsä on lunastettujen töiden joukossa.
Voittaja-Kirnu näyttää Toivosen silmissä hyvältä. Toivosen mielestä Suomi pyrkii ”eleettömällä veistoksellisuudella” tarjoamaan jotain hillitympää kuin naapurimaat.
Suomi-kuvanhan ei aina tarvitse olla nostalginen: metsää ja järviä, saunaa ja Sibeliusta – ja kännyköitä. Rakennuksen ja näyttelyn tulisikin olla samaa linjaa niin, ettei paviljongin näyttelystä tule pelkästään yleisöä aliarvioiva teollisuuden messuosasto.
Esimerkiksi tonttinaapurimme Tanska vie näyttelyyn pienen merenneitonsa ja esittelee kaupunkipolkupyörät tanskalaisena innovaationa kiinalaisille.
Nerokasta. Mikä voisi olla meidän vastavetomme?
SUOMELLA ON PITKÄ historia maailmannäyttelyihin osallistumisesta. Mutta onko kaikki jo nähty? Onko koko maailmannäyttelyn konsepti jo toivottoman vanhanaikainen? Kaikki tuntevat jo Nokian, mutta nyt pitäisi löytää uudenlaisia valttikortteja, joilla saada 2000-luvun Suomi maailmankartalle.
Ehkä itse paviljonki kaikkine uusine rakenneratkaisuineen ja materiaaleineen voisi olla meidän salainen aseemme, pohtii palkintojenjakotilaisuudessa puhunut tekniikan tohtori, arkkitehti Aija Staffans Teknillisestä korkeakoulusta.
Kierrätetty julkisivumateriaali ainakin loisi hyvät puitteet näinä kestävää kehitystä korostavina aikoina.
– Kestävän kehityksen kannalta maailmannäyttelyt ovat haasteellisia, mutta oikeutettuja, jos niiden avulla voidaan edistää Kiinan kehittymistä kohti kestävyyttä, Staffans toteaa.
Suomella ja Kiinalla on huomattava mittakaavaero. Ihmisen mittakaava on kuitenkin sama kaikkialla, ja julkisen kaupunkitilan merkitystä tulisikin korostaa.
Staffansin mielestä me voimme oppia paljon Kiinalta, sillä siellä on kestävän kehityksen kannalta rohkeutta toteuttaa uusia visioita.
– Paviljonkikilpailun voittajatyö on onnistunut siinäkin mielessä, että se on myös rohkea, sanoo Staffans.
VOITTAJAJOUKKO ARKKITEHTITOIMISTO JKMM Arkkitehdeista toteaa puheessaan, että se halusi ehdotukseensa jotain omaa ja ainutlaatuista, ”jonka kaikki suomalaiset ovat aina tienneet olevan olemassa”. Paviljongin jälkikäyttöä he eivät vielä ole miettineet, mutta toteavat sen olevan oikeasti kierrätettävä.
Arkkitehti ja tekniikan lisensiaatti Bruno Eratin mielestä maailmannäyttelyn infrastruktuuria tulisi hyödyntää jatkossakin ja mahdollisimman moni rakennuksista tulisi jälkikäyttää paikanpäällä tai lähialueella.
Palkintojenjakotilaisuudessa pääkomissaari Pertti Huitu paljasti, että Suomen paviljongin jälkikäyttöä on jo mietitty konkreettisestikin. Näillä näkymin se tullaan myymään ja siirtämään muualle Kiinaan.
Jälkikäyttösuunnitelmat tarkentuvat kuitenkin vasta nyt kilpailun ratkettua.
Eratin mielestä olisi oivallinen ajatus siirtää se ekologisena tietopisteenä vaikkapa tiedekeskus Heurekan yhteyteen.
FELIX EHTII tutustumaan pienoismallinäyttelyyn vasta työpäivän päätyttyä. Siellä hänenkin työnsä on esillä muiden palkitsemattomien ehdotusten joukossa. Hän lukee mielenkiinnolla arvostelupöytäkirjan kommentit omasta työstään.
– Aina on jotain positiivista ja jotain negatiivista. Osallistumalla oppii aina itsestään ja ammatistaan ja samalla oma työskentelykin kehittyy. Monet nuoret arkkitehdit ovat myös perustaneet toimiston juuri kilpailun voittamisen seurauksena, Felix miettii.
Felix jatkaa hyvillä mielin kohti uusia kilpailuja. Tänä syksynä hän kuitenkin keskittyy diplomityöhönsä. Onneksi työpaikalla tehdään aina välillä jotakin mielenkiintoista kilpailua!
Maria Iivari ja Veera Vanhanen